Joulutunnelmaa ja taivaan sävyjä

Joulu alkaa tehdä tuloaan ja Äiti huomaa jopa innostuvansa vähän asiasta – vaikka tänä vuonna joulu onkin monin tavoin perinteistä poikkeava eikä Äiti edes vielä tiedä mitä se tuo tullessaan – ja miltä se hänestä, jouluperinteisiinsä jumiutuneesta, tuntuu. Ehkä sillä voi tosiaan lohduttautua perinteiden karistessa, että tässä vuodessa ei ole muutenkaan ollut mitään perinteistä: ensin Mumman kuolema, sitten Teinipojan sairastuminen.

Eihän edellisinä jouluina ei ole ollut hajuakaan edes yleisellä tasolla niin hirveästä asiasta kuin lasten syövät. Tänä vuonna Äiti on kuitenkin sydän karrella seurannut jo niin monen, liian monen, kuolinkamppailua ja niitä kysymyksiä, niitä anomuksia: saisiko vielä joulun, vielä ensilumen, vielä…huomisen? Yhdellä automatkalla (varmaan taas sairaalaan ja takaisin tai jotain samanlaista) Äiti miettii näitä lapsia ja itkee ajaessaan – ja kuulee sisällään kysymyksen: ”Antaisitko oman poikasi, että joku näistä saisi elää?” Äiti ei edes ehdi miettiä, kun huutaa jo sisimmässään :”En tietenkään!” Ja samassa Äidin mieleen tulevat sanat – ei syytöksenä, vaan faktana – :” Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Äiti menee sanattomaksi ja miettii näitä sanoja monta päivää – ja miettii edelleen. Hänellä ei ole ainakaan sellaista rakkautta. Miltä Jumalasta tuntui? Tuntuiko Jumalasta joltain? Onko Jumala meidän tunteidemme yläpuolella? Helpottiko Jumalaa se, että Hän tiesi lopputuloksen lopulta olevan hyvä? Eihän Äitiäkään helpota ajatus hyvästä tarkoituksesta, jos lapsi kärsii. Äiti päätyy jonkinlaiseen välitulokseen siitä, että jos ihmiset ovat Jumalan kuvia, heidän tunteensakin ovat heijastus Jumalan tunteista. Jumalalla täytyisi siis olla samat tunteet, kenties puhtaammat, kenties syvemmät, kuin heillä – tuntuiko Jumalasta siis ehkä pahemmalta kuin yhdestäkään vanhemmasta nyt? Mariaan Äidin on helpompi samaistua: tavallinen, toinen äiti, joka joutuu katsomaan kun oma lapsi, lupausten lapsi, joutuu ensin yhteisönsä hylkäämäksi ja pilkkaamaksi  ja sitten brutaalin kidutuksen kohteeksi ja lopulta hitaan tuskallisesti kuolee kenenkään auttamatta.

Äiti yrittää  edes etäisesti saada kiinni siitä, miten suuri täytyy olla sellaisen rakkauden, joka antaa oman lapsensa toisten vuoksi – mutta hän ei pysty käsittämään sitä. Näihin pohdintoihin hän kuulee sisällään toisensävyisen kysymyksen : ”Antaisitko poikasi minulle?” Äiti miettii hiljaa. Silloinhan Teinipoika – Äidin uskon mukaan – palaisi vain takaisin sinne mistä on tullutkin, Jumalan taivaaseen. Ei kuoleman väkisin riistämänä vaan palautettuna alkuperäiseen. Kysymys jää ilmaan leijumaan, eikä se vastausta odotakaan, mutta Äiti saa etäisen kokemuksen Jumalan rakkaudesta kaikkia luomiaan kohtaan. Kai sekin rakkaus ikävöi. Ja taivashan olisi paras, täydellinen paikka – kuka vanhempi toisaalta voisi haluta lapselleen muuta? Ei enää kiusaamista, ei sairauksia, kipua, pettymyksiä, eroja. Mutta Äitikin ikävöisi Teinipoikaa, jos joutuisi tästä eroamaan.

Teinipoika taas lausuu kuolemattomia lausahduksiaan. Yhdellä sairaalareissulla Teinipoika tokaisee : ” Jos mä saisin valita, että ottaisinko mä tän syövän vai en, mä varmaan ottaisin!” Tähän Äiti karjaisee heti: ” En mä ainakaan!” johon Teinipoika jatkaa, ”Koska onhan tässä ollut hyviäkin puolia, mä pääsin studioon ja en mä varmaan enää valita pikkuasioista.” Toisen kerran Äiti tuijottaa hoitotarvikelaatikkoa ja huokaisee. Teinipoika kysyy heti mikä on, johon Äiti vastaa, että mietti vain alkuaikoja, jolloin mietti, että selvitäänköhän tästä ollenkaan. Tähän Teinipoika tokaisee ”ai jaa, en mä ainakaan ikinä ajatellu etteikö me tästä selvittäisi!”

Sitten tulee ilta, jota Äiti ei unohda koskaan. Teinipoika on jo menossa nukkumaan, mutta haluaa selvästi sanoa jotain. On vaivautunut, kiemurtelee. ”Mä vaan katoin sellaisen videon, missä joku riiteli äitinsä kanssa ja sit se kuoli ja…niinku…mä en oo mitenkään hyvä tässä. Tai siis, en mä oo tottunu sanomaan…Tai siis mä en varmaan sano tarpeeks usein…Tai siis tiedäthän sä, tiedätkö sä? ” ”Että, mitä?” Kysyy Äiti. ”Että sä oot tosi ihana Äiti.” Äidin silmien kyyneltyessä Teinipoika jatkaa : ”Mutta et silti saa silittää mun päätä!” Äiti itkee ja nauraa, joo tietää hän, ihan varmasti tietää, että Teinipoika välittää. Mutta se tukka, se on niin ihana vauvanpehmoinen muutaman millin siili jo, että sitä ei kukaan voi vastustaa 🙂

(p.s.Yli 9000 näyttökertaa!Äiti on tyrmistynyt.Keitähän te kaikki olette? ❤)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s