Aikalisä ja kakofoniset kelanauhat helvetistä

He lähtevät Tampereelle aamutuimaan ja saapuvat osastolle juuri samaan aikaan Sairaalaklovnien kanssa. Äiti haluaa selfien ”viimeisen kerran kunniaksi”, mutta klovit vetäisevätkin kunnon tervetulo-vipakerta-fanfaarin ja Teinipoika ”pelaa mukana” tottuneesti. Toisin oli ensimmäisellä kerralla kun he astuivat osaston ovesta sisään. Klovnien läpänheitto hämmensi silloin järkyttynyttä Teinipoikaa.

Äiti luulee ajanvarauskoneen seonneen kun se alkaa sylkeä ulos metristä liuskaa ajanvarauksia sille päivälle, mutta heitä todella pyöritetään tutkimuksesta toiseen sellaista tahtia, että eivät meinaa edes ehtiä syödä. Ja välimatkamittariin tulee sairaalan sisällä kolme kilometriä! Eikä kaikkia tapaamisia ehditä pitääkään. Jo aamusta selviää, että tutkimustulosten kuuleminen menee seuraavaan päivään – tällöin Äiti tekee itsekseen päätöksen ettei vahingossakaan kysy yhdessäkään tutkimuksessa ”miltä näyttää”, koska todennäköinen vastaus olisi joko ”puhdas” tai ”jotain on, mutta lääkäri kertoo huomenna” ja jälkimmäisen kanssa ei yksinkertaisesti pystyisi vuorokautta elämään.

Pitkän päivän päätteeksi he lähtevät pizzerian kautta kotiin. Äiti kysyy jo taksikuskia kuskiksi seuraavalle viikolle varattuun kanyylinpoistoon, mutta puree sitten kieltään: eihän hän vielä tiedä poistetaanko kanyyli vai ei. Isä soittaa kun he pääsevät Ylöjärvelle: Tampereen suuntanumerolla on tullut puhelu, johon hän ei ehtinyt vastata. Tietääkö Äiti tästä, onko se sairaalasta? Äiti sanoo tarkistavansa oman puhelimensa onko hänelle tullut samasta numerosta puhelu ja ilmoittavansa Isälle sitten. Lopettaessaan puhelun Äiti tarkistaa puhelimensa ja näkee Tampereen suuntanumerolla tulleen puhelun ja muistaa lääkärin sanat siitä, että he soittavat huomenna. Välittömästi Äiti tajuaa, että he soittavat nyt vain koska jokin on pahasti pielessä ja heidän täytyy kääntyä heti takaisin sairaalaan. Äiti valitsee numeroa puhelimestaan, taksikuski juttelee niitä näitä ja Teinipoika syö pizzaa kuulokkeet päässä takapenkillä ja Äiti mietti, että nyt ihan kohta pitää keskeyttää taksikuski ja pyytää  kääntymään takaisin. Hän ei voi odottaa kunnes he ovat jo todella kaukana Tampereesta. Miten hän sen sanoo? Miten hän sanoo tämän Teinipojalle? Voi Luoja, mitä hän sanoo Isälle? Pikkuveljelle? Isosiskolle? Miten he tästä nyt selviävät? Heillä ei ole edes yöpymisvälineitä jäädä Tampereelle. Eikä varsinkaan enempää voimia syövän selättämiseen. Samassa puheluun vastataan ja  hoitajan ääni alkaa selittää, että he yrittivät soittaa koska tutkimustulokset ovat tulleet: ”Ja te varmaan haluatte kuulla ne heti. Kaikki on puhdasta, jatketaan jo sovitulla suunnitelmalla”. Äiti ei meinaa ymmärtää vaan toistaa vielä, että siis missäänkö tutkimuksessa ei ollut mitään poikkeavaa? ”Ei ollut. Oikein hyvää päivänjatkoa teille!” Äiti kiittää varmasti vaisusti ja lopettaa puhelun. Laittaa Isälle viestin tuloksista. Sen jälkeen osa kotimatkasta ja taksikuskin puheista on hämärän peitossa. Hän on vain niin järjettömän väsynyt.

Kotona Äiti ehtii vihdoin katsoa päivän aikana tulleita viestejä ja päivityksiä ja ehtii iloita Tsemppikaveristipendin saamasta julkisuudesta – miten sopiva päivä tämä onkaan sille! – ja sitten yhtäkkiä epäusko tyrmää Äidin yhtä päivitystä katsoessa: nuori teinityttö on kuollut saman syövän aiheuttamaan äkilliseen aivoverenvuotoon. Samalla hetkellä kun he marssivat sairaalan käytäviä edestakaisin ”viimeistä kertaa”, tuo tyttö henkäisi viimeistä kertaa. Tytön oli pitänyt mennä edellisenä päivänä hoitoihin, mutta niitä ei koskaan ehditty antaa. Sen sijaan edessä olikin tieto aivoverenvuodosta, jolle ei voida tehdä mitään ja lyhyt, vuorokauden taistelu viimeisestä henkäyksestä. Äitiä itkettää, mutta ajatus perheen tuskasta saa hänet haukkomaan henkeään vessan lattialla. Sietämätöntä.

Seuraavana päivänä Äiti herää mielettömään kakofoniaan tunne-elämässään: liikuttunut helpotus Teinipojan puhtaista kuvista, ilo stipendistä ja tulevaisuudesta, samaan aikaan diagnoosipäivän vatsanpohjaa viiltävä tuska, diagnoosia seuraavien päivien epäuskoinen epätoivo, kuukausien väsymys, turhautuminen, tulevaisuuden pelko ja sitten pienen tytön kuoleman aiheuttama suru, teinitytön äkillisen kuoleman aiheuttama kauhu – ja kaiken yllä soi Sairaalaklovnien fanfaari: ” Tsuupiduu, tsupiduu, tsuupiduupiduupiduupiduu, vika kerta-aa, vika kerta-aa-aa, tää varmaan vika kerta o-oon…” Kuin joku naapuri helvetistä olisi nauhoittanut viime kuukaudet nauhoille ja huudattaisi nyt kaikkia yhtä aikaa  päällekkäin volume-nappi  kaakossa – eikä hiljentävää poliisipartiota olisi mailla halmeilla. Äiti haluaisi vain painaa reset-nappia, formatoida koko kovalevynsä tai vaikka hemmetti sentään viskata koko vempeleen niin kauas kuin pippuri kasvaa – kunhan tulisi jo hiljaista – mutta on pakotettu kuuntelemaan. Seuraavien päivien aikana Äiti nukkuu paljon, kuin ei olisi nukkunut vuosiin ja lukee kirjoja. Ja miettii tuoko tuleva kanyylinpoisto jonkinlaisen päätöksen, sulkeutuuko joku ympyrä ja loppuuko hullujen kelanauhojen vimmainen kakofonia vihdoin?

He lähtevät kanyylinpoistoon jo edellisenä päivänä koska osastolla pitää olla jo aamuvarhain seuraavana päivänä. He eivät pääse vakioasuntoonsa vaan majoittuvat keskustassa asunnossa toisen perheen kanssa, käyvät illalla pizzalla ja juttelevat sitten toisen perheen kanssa. Yllätys, yllätys, ei ollutkaan toinen syöpäperhe vaan vastasyntyneiden teholla olevan vauvan vanhemmat. Vauvan, jonka terveydenhuollon ammattilaiset olivat neuvoneet abortoimaan leikkausta vaativan epämuodostuman vuoksi. Vauvan, joka nyt leikkauksen ja kuukauden tehohoidon jälkeen oli pääsemässä kotiin viettämään ihan normaalia elämää. Paljon normaalimpaa kuin yksikään syövän kokenyt lapsi. Vauvan vanhemmat miettivät kuinka monta vauvaa on abortoitu ”turhaan” samasta syystä. Äitiä pistää vihaksi ja surettaa: eivätkö ne ”ammattilaiset” tajua kuinka ainutlaatuisia lapset ovat?! Ei niitä ”oteta” vaan ehkä saadaan ja mikään ei vakuuta, että kukaan saisi pitää saamansa lapsen, edes sitten kun se on synnytetty. Eikä edes sitten kun  hänet on saatettu ala-asteen kevätjuhlaan tai lakitettu ylioppilaaksi. Ei koskaan, sellaista vakuutusta ei olekaan. Ja tämä voi olla se ainoa lapsi tai se viimeinen lapsi, jonka joku saa. Ei lapsia oteta vaan niitä saadaan. Joskus ne otetaan ja saadaan monta kertaa, niinkuin nyt Teinipojan kohdalla. Huomenna Äiti saisi Teinipojan tavallaan taas takaisin kun viime kesänä syöpä otti hänet hetkeksi omakseen. Mutta eipä saanut pitää. Ei tällä erää.

Teinipoika pelkää operaatiota, miettii voiko hän kuolla siihen. Äiti sanoo, että se olisi erittäin harvinaista eikä oikeastaan siten edes mahdollista, mutta jättää sanomatta ajatuksensa, että niinhän se oli se hemmetin syöpäkin. Erittäin harvinainen eikä siten edes oikeastaan mahdollinen vastaus pattiin. Illalla Teinipoika ottaa taas puheeksi taivaan. Hän haluaisi jo sinne. Miksikö? Koska maailmassa asiat aina menee pieleen. Ei siksi, etteikö hän tykkäisi elämästään ja ei etteikö hän nauttisi elämästään – ei Äidin niin tarvitse ajatella. Ja Äidin olisi vaikea kuvitella etteikö teinipoika todella nauttisi ystävistään, heidän tempauksistaan ja kaikesta mitä elämällä on tarjota – pizza mukaan lukien. Mutta maailmassa on aina ongelmia ja suruja. Mitä tähän Äidin sitten pitäisi sanoa? Äiti ymmärtää liiankin hyvin. Terapeutti kysyi Äidiltä tarkoittaako hän hetkestä nauttimista, johon Äiti vastasi, että hänen mielestään on enemmänkin kyse seuraavan hetken pelkäämisestä. Että ylevän ”hetkessä elämisen” takana onkin oikeastaan kyse todellisesta seuraavan hetken kauhusta: se voi olla niin hirvittävä, että meillä ei enää koskaan tule olemaan tätä mahdollisuutta pitää hauskaa – siksi on syytä tehdä se nyt.

Operaatiopäiväkin on täynnä tapaamisia ja hoitoja: Teinipoika saa jalkoihinsa ortoosit hermovaurion kiristämiä lihaksia ja akillesjänteitä venyttämään. Lääkäri tulee pitämään hoidonlopetusneuvottelut ja vaikka Teinipoika näprää koko ajan Pleikkarin ohjainta ja tuijottaa tv-ruutua, hän Äidin hämmästykseksi kuuntelee sittenkin ja kun lääkäri kysyy onko hänellä kysymyksiä, kysyy Teinipoika kaksi kysymystä: Kuinka todennäköisesti hänen lapsensa saavat syövän – ja kuinka todennäköisesti tämä syöpä uusii. Jälkimmäinen salpaa Äidin hengen, mutta lääkäri sanoo, että periaatteessa mahdollisuus on 10 %,mutta todellisuudessa vieläkin pienempi. Mitä lapsiin tulee, tämä syöpä ei ole perinnöllinen ja saattaa jopa olla, että hoitojen vaikutus hedelmällisyyteen katoaa pikkuhiljaa – eikä ongelmia lapsensaannissa ehkä tulekaan. Yllättävän hyviä uutisia, toisin kuin se, että Teinipojan hermovaurioiden korjaantuminen saattaa viedä yli puoli vuotta. Mutta pikkujuttuhan se on hengenmenon rinnalla. Kaikki on pikkujuttua sen rinnalla.

Sitten hoitaja tulee kertomaan, että leikkaussalista soitettiin valmistautumaan. Paniikki iskee Teinipojan päälle ihan tosissaan ja Äiti pyytääkin hänelle esilääkitystä – ihan turha viedä kauhusta tajutonta leikkaussaliin. Saliin mentäessä Teinipoika onkin jo rauhoittunut niin, että ihmettelee sitä itsekin. Teinipoika ei ehdi paljoa salia ihmettelemään kun ”unimaito” jo ruiskutetaan – nyt viimeistä kertaa keskuslaskimokanyylista- ja Teinipoika yskähtää pari kertaa ja huudahtaa: ”Päähän sattuu!” ja sitten vintti pimenee. Äiti silittää Teinipojan yllättävän kuumaa otsaa ja mielessä velloo se ensimmäinen kerta kun Äiti jätti Teinipojan tänne- eikä tiennyt saako hänet ja millaisena takaisin. Vaikka vaistomainen kauhu lapsen muuttuessa ”tavoittamattomaksi” iskee kuten viimeksikin, niin nyt askel ulos leikkaussalista on yllättävän kevyt ja Äiti menee kaikessa rauhassa keittämään kahvia ja syömään odotellessaan.

Operaation jälkeen Teinipoika on kauhuissaan käteensä asennetusta nestekanyylista – piikkikammo se ei vaan hellitä – ja on erittäin motivoitunut syömään ja juomaan nopeasti, saadakseen kanyylin pois. Sitten he alkavat tehdä lähtöä ja hämmennys on molemminpuolinen hoitajan kanssa: tässäkö oli nyt kaikki? Ei tarvita haavan hoito-ohjeita kummempia, ei seurantaa, ei verikokeita? Ei, tässä se nyt on. Pitäisikö hyvästellä? Kiittää? Eleettömästi he pakkaavat tavarat – myös sen pätkän kanyylia, jonka Äiti pyysi muistoksi – ja lähtevät kotiin.

Kotona Äiti katselee sairaalasta saatuja paperipinoja, ”reissukansiota”, hoitotarvikkeita ja on kykenemätön heittämään mitään pois.  Sairaalapussista Äiti kaivaa Teinipojan viimeiseksi päällä olleen ”tuubitopin” (toppi, joka estää kanyylin putkia heilumasta paidan alla) ja arpoo heittäisikö sen roskiin vai laittaisiko pesuun – miksi, jos sitä ei enää käytetä? – ja päätyykin pussittamaan sen kanyylinpätkän kanssa kaapin perälle. Miksi, hän kysyy itseltään. Vastausta ei miltei tahtoisi myöntää edes itselleen : Siksi, että siinä on Teinipojan tuoksu. Jos vaikka joskus se on ainoa mitä Teinipojasta on jäljellä. Silloin Äiti ei kadu sitä, että säästi tämän.

Äiti ei ole ainoa, joka kokee hämmennystä. Paikallisesta päiväsairaalasta soitetaan ja kysytään, eikö Teinipoika oikeasti enää tule sinne. ”Meidän viikosta puuttuu jotain!” sanoo hoitaja. Samalta tuntuu Äidistäkin. Tietenkin hän on tyytyväinen, mutta täysin hukassa. Mitä päivillä nyt tehdään? Teinipojan koulun aloitus kauhistuttaa. Kaikki tulee liian nopeasti kun on ensin kuukausia odotettu tuskastuneena. Äiti pelkää, niin mitä Äiti pelkää? Pelkää, että joku koulussa satuttaa Teinipoikaa sanoin tai teoin. Pelkää, että Teinipoika pettyy itseensä ja muihin. Pelkää, että Teinipoika lipeää heidän käsistään jonnekin saavuttamattomiin. Pelkää, että kaikki palaa ennalleen ja pelkää, ettei se palaa. Äidin hyvä syy olla rikki ja hukassa on päättynyt Teinipojan hoidonlopetustutkimuksiin ja paluulle normaaliin on laitettu päivämäärä – tänä päivänä sinä hyppäät takaisin oravanpyörääsi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja ehkä pelottavinta olisi kuitenkin se jos eläisi kuin mitään ei olisi tapahtunut, jos ei osaisi käyttää oikein tätä lisäaikaa, koska sitähän paraneminen aina on. Lisäaikaa.

 

 

 

 

2 kommenttia artikkeliin ”Aikalisä ja kakofoniset kelanauhat helvetistä”

  1. On ollut mukavaa lukea blogiasi ja kuinka rehellisesti kerrot ajatuksista ja tunteista. Jatka kirjoittamista:) Siunausta taipaleellenne! T. toinen syöpälapsen äiti

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s