Paistaa se aurinko autiomaassakin (halusit tai et)

Kesäloma kuluu nopeasti ja joskus aurinkokin paistaa, mutta Teinipojan mieliala on synkkä: ruoka ei maistu, ei saa nukuttua, ärsyttää ja missään ei ole järkeä. Pahoinvointia, pyörrytystä ja heikotusta. Kunpa kuolisi. Syyksi ilmenee suhdekriisi, josta kriisin tekevät kuulemma vanhemmat sekaantumalla asiaan.  Mutta vaaran merkit ovat niin ilmeiset, että yksimielisesti Äiti ja Isä jankuttavat päivä toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen miksi tämä ei nyt ole hyvä juttu: kummankaan asiat eivät ole kunnossa, tämä pahentaa molempien ongelmia moninkertaisesti. Keskity toipumaan ja pääsemään itse elämänsyrjästä taas kiinni ensin, ennen kuin otat vastuuta ja painetta toisen elämästä, he jankuttavat. Teinipoika ymmärtää ja ei ymmärrä, tunteet kuohuvat. ”Vihaan teitä! Mä haluan laitokseen! Te pilaatte mun elämän!” 

Isä ja Äiti yrittävät keksiä Teinipojalle muuta ajateltavaa ja Isosisko tekee kaikkensa auttaakseen: yhteisjuonin Teinipoika houkutellaan juhannuksenviettoon konferenssiin Isosiskon ja muiden nuorten kanssa, mutta kahden yön jälkeen puhelin soi kuudelta aamulla:”Mä haluan kotiin!” Ja niin Äiti ajaa juhannuslauantaina 300km lenkin hakemaan pojan kotiin. Kotimatkalla keskustellaan paljon, välillä Teinipoika itkee :”Kukaan ei ymmärrä miltä musta tuntuu! En jaksa tätä!” 

Päivät jatkuvat pelossa: mihin tämä kaaos vielä päätyy? Lopulta päätetään lähettää Teinipoika Isosiskon kanssa Helsinkiin lomailemaan. Tuleepahan muuta ajateltavaa – ja rehellisesti sanottuna vanhemmillekin lomaa tilanteesta. Jopa sinne on vaikea saada Teinipoikaa, mutta miltei väkisin nuoret tuupataan junaan.

Helsingistä nuoret tulevat Tampereelle suunniteltuihin magneettikuviin – ja yhtäkkiä Äitiä onkin asemalla vastassa iloinen Teinipoika. Helsingissä on ollut hauskaa ja Teinipoika ja Isosiskon poikaystävä ovat tehneet Isosiskon hulluksi tempuillaan. Ja suhdejupakkakin tuntuu etelän tuulissa jäähtyneen.

Isoin yllätys tulee kuitenkin magneettikuvien jälkeen. He ajelevat Tampereen keskustassa jo kohti kotia kun Teinipoika yhtäkkiä kysyy :”Niin oliko mulla syöpää?” Ja kun Äiti vastaa, että ei, kuvat oli puhtaat, hämmästyy Teinipoika :”Oikeesti?! Mä olin ihan varma, että mulla on taas syöpä!” Ja siltä seisomalta vaihtuu Teinipojan mieliala kuin yö päiväksi ja Teinipoika vitsailee Äidilleen, höpöttää, hihittää ja pelleilee – ja Äitiä alkaa itkettää. Itkettää koska hän tajuaa kuinka kovan paineen alla Teinipoika on ollut ja itkettää kun hän tajuaa kuinka kova ikävä hänellä on ollut tätä oikeaa Teinipoikaa viime viikkoina. 

Pimeys tuntuu siis väistyneen – ainakin taas hetkeksi – Teinipojan yltä. Äidillekin on ahdistuksen pimeyden jälkeen aamu myös valjennut, mutta auringon säteet ovat lämmittämisen sijaan paljastaneetkin niin monta kylmäävää totuutta omista valinnoista ja niiden seurauksista, että juuri nyt Äiti ei tiedä mahtaako niiden aiheuttama ikirouta sulaa enää koskaan ?

Totuus tekee kipeää, sanotaan. Ja kuulemma myös vapaaksi. Tällä hetkellä se totuus on kuin tämän autiomaan silmiä kirvelevä hiekka Äidin yrittäessä tihrustaa, missä on elämää antava keidas ja tie vapauteen – ja mitkä kaukana siintävistä päämääristä ovat vain pettävää kangastusta. Ei huvittaisi havahtua kuvitellun keidaskokemuksen jälkeen taas kuivaa hiekkaa suussa ja huomata pyörineensä seuraavat 40 vuotta samassa hiekkaläjässä ympyrää eksyksissä kuin Mooses konsanaan Siinain autiomaassa. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s