Eteenpäin: 40 postausta, 40 000 näyttökertaa

Aloittaessaan tämän blogin Äiti ei alunperin ajatellut julkaista mitään. Äiti aloitti kirjoittamaan pysyäkseen hengissä ja edes joten kuten järjissään. Kaikki ne tunteet ja ajatukset Teinipojan sairastuttua syöpään vyöryivät kuin hyökyaalto, eikä Äiti pystynyt niistä ryöpsäyttämään kuin korkeintaan vaahtopäitä niissä keskusteluissa, joissa kysyttiin :”Miten olet jaksanut tämän kanssa?” Ei pystynyt vaikka olisi halunnut, eikä sellainen ehkä ole mahdollistakaan tavanomaisessa ihmistenvälisessä kanssakäymisessä – tai sitten pitäisi sanoa toiselle, että me emme nyt keskustele vaan minä puhun ja sinä – you just walk with me in hell for a while.

Joten Äiti kirjoitti, ensin vain itselleen, voidakseen vapaasti purkaa, ryöpyttää ja oksentaa kaiken ulos – mutta kun Äiti sitten uskaltautui julkaisemaan tekstejä ja sai kiitosta tekstien toimivuudesta vertaistuessa, päätti Äiti jatkaa. Nyt tekstejä on koossa 40 ja niitä on luettu yhteensä liki 40 000 kertaa. Blogibisneksessä tämä ei ole luku eikä mitään, sen Äiti tietää, mutta hän ei ole tullut bisnestä tekemään eikä ole missään vaiheessa jaksanut miettiä mikä viikonpäivä, kellonaika tai kuun asento on postaukselle suosiollinen. Äidin tekstit ovat myös liian pitkiä ja tulevat liian harvakseltaan kaupalliseen hetken hekumaan. Eikä Äidin blogista yhteistyötä pursuavaa lifestyleblogia saa millään – ja Luoja varjelkoon, ettei tästä vielä tule lifestyle! – vai voisiko joku kuvitella tässä blogissa testattavan vaikka…Erilaisia tuotteita millä unen laatua voi parantaa nukkuessaan patjalla lapsensa sairaalasängyn vieressä? No yksi mustan huumorin omaava äiti olikin jo ”testannut” rinkkaa kun taas piti muuttaa asumaan sairaalaan viikoiksi – ehkä Äiti ei nyt kuitenkaan lähde sille linjalle. (Pienenä maksuttomana mainoksena nostettakoon esiin tämä toisen vertaisen blogi – Wish Cancer Got Cancer )

Äiti on kuitenkin otettu jokaisesta lukijasta, jokaisesta kommentista ja jokaisesta palautteesta ja toivookin, että jos on jokin aihe, mistä lukijat toivoisivat voivansa lukea tästä blogista, niin ehdotuksia Äiti kyllä ottaa vastaan. On kuitenkin otettava huomioon, että Äiti ei tiedä itsekään mistä seuraavaksi aikoo kirjoittaa. Alunperin blogi alkoi Teinipojan sairastumisella, sitä seuranneilla tapahtuma- ja tunneketjuilla – ja on blogi edelleenkin syöpäblogi siinä mielessä, että tällä hetkellä koko perhe kamppailee hyvin yleisten syövän myöhäisvaikutusten kourissa: Teinipojalla neuropatiaa jaloissa, mielialan muutoksia, keskittymis- ja muistivaikeuksia ja muilla perheenjäsenillä kamppailua mielialan kanssa, Äidillä nyt selkeimpänä diagnoosin, lääkityksen ja sairasloman myötä.

Joidenkin kirjoitusten kohdalla Äiti on miettinyt, että miten tämä nyt liittyy syöpään tai aina edes Teinipoikaan, mutta todennut sitten, että entäs sitten? Omapa on blogini. Ja kuitenkin kaikki kietoutuu aina takaisin Teinipoikaan ja muihin lapsiin – ei heitä voi irrottaa yhdestäkään Äidin elämän osa-alueesta.  Eikä syöpää voi enää irroittaa kenestäkään heistä, ei enää koskaan. On olemassa elämä ennen syöpää ja elämä syövän jälkeen ja ne ovat kaksi eri asiaa, eri maailmaa.

Äiti on myös miettinyt miksi kirjoittaa juuri sillä tyylillä millä kirjoittaa. Äiti miettii ja hioo sanavalintojaan, sanajärjestyksiä ja ilmaisuja välillä päiväkausia. Jotkut taas ryöpsäyttävät ajatusten virtaa blogiin yhtenä ryöppynä, mutta Äiti ei. Tunteet ja ajatukset, ne ovat ryöppyäviä, kuohuvia, ylilyöviä ja tukehduttavan voimakkaita, hallitsemattomia. Mutta sanat, niitä voi hallita. Äiti voi päättää koska jokin sana alkaa ja mihin se loppuu. Miettiessään ilmaisuja on kuin Äiti sanoisi sille ajatukselle tai tunteelle, että tuosta saat alkaa ja tuossa saat kuohua, tuossa on iso alkukirjaimesi, mutta vaikka sinulla olisi kuinka monta huutomerkkiä, niin tiedä se, että loppu tulee! Ja minä laitan sen viimeisen pisteen. Ja niiden kirjainten sisään sen tunteen on sopeuduttava. Todellisessa elämässä ne eivät tottele niin ja siksi on vieläkin terapeuttisempaa, että kirjoittaessaan Äiti saa ne hallintaan. Ne eivät karkaa paperilta minnekään. Ne ovat siellä, yhtä synkkinä, yhtä pahoina, mutta Äiti voi jättää ne sinne, sanojen vankilaan. Äiti nimittäin lukee tekstejään usein uudelleen – ei arvioidakseen kirjallista laatua tai ihaillakseen omaa nokkeluuttaan vaan mennäkseen takaisin siihen hetkeen ja tunnetilaan mikä kirjoitushetkellä on ollut. Kyllä, Äiti haluaa takaisin siihen hetkeen. Ei toistaakseen sitä vaan käsitelläkseen sitä, jauhaakseen niin kauan, että Äiti hallitsee tunnetta eikä tunne Äitiä ja niin kauan, että sulkiessaan selaimen, tunne jää sinne – sinne sanojen vankilaan. Alkuaikoina Äiti teki tätä paljon ja ihmetteli sitä itsekin. Vasta nyt Äiti on ymmärtänyt miksi.

Kirjoittaessaan Äiti voi kertoa asioista juuri sillä tyylillä ja juuri sillä rytmillä kuin itse haluaa. Kukaan ei keskeytä, ei kritisoi, ei loukkaannu, ei väärinymmärrä, ei kyseenalaista eikä edes vastaa – vain sinistä valoaan loistava näyttö tuijottaa kärsivällisesti takaisin eikä vaihda aihetta tai ala painostamaan jos Äidillä kestää ja kestää saada tunteensa ja ajatuksensa sanoiksi. Sen edessä Äiti saa korjata ja muuttaa ilmaisuaan vaikka sata kertaa! Ja palautteestaan Äiti kyllä ymmärtää, että on ihmisiä, jotka ymmärtävät, samaistuvat, joille Äidin sanat tarkoittavat samaa – ja kuinka lohdullista se on! Ja Äitiä lämmittää eritoten jos se kelmeä kellarinlamppu, jonka Äiti on kellariinsa sytyttänyt paljastamaan lukijoille Äidin elämän raadollisuutta, loistaakin lohdullista valoaan jollekin toiselle. Että sen raadollinen loiste voi valaista jonkun tietä! Äiti sanoisi silloin, että ei yhtään vähempää kuin ihme on silloin tapahtunut!

Sanat, ne ovat tärkeitä myös Teinipojalle. Teinipoikakin purkaa niihin ajatuksiaan ja tunteitaan. Uusi rap-biisi on työn alla ja sen nimi ei ole yhtään sen vähempää kuin ”Eteenpäin”. Välillä Äidistä tuntuu, että meneekö hän itse eteenpäin ollenkaan vaiko pelkästään taaksepäin? Mutta keskusteltuaan toisen vertaisen kanssa luovuttamisen, pysähtymisen ja totaalisen käsien pystyyn nostamisen tärkeydestä, Äiti tajuaa, että juuri nyt, jos koskaan mennään eteenpäin. On paljon helpompaa syöksyä ja sinkoilla ja ohittaa ja lakaista maton alle kuin nostaa pää ja sanoa, että nyt riittää. Nostaa kädet, luovuttaa ja antaa tulla mitä tulee. Äiti mietti keskustelussa mitä toivottaisi toiselle? Voimia? Oikeastaan teki mieli toivottaa ”epävoimia”, mutta yhdessä sitten todettiin, että ehkä toivotamme nyt voimia olla heikko ja rohkeutta sanoa, etten jaksa enkä suostu enää yrittämään yksin.

Mutta kun yhtenä aamuna tv:n lelumainoksessa kuuluu :”Irroitettavaa päätä voi käyttää tyynynä”, on Äiti tikahtua kahviinsa. Paljon muuhun ei tästä päästä ole viime aikoina ollutkaan, hän hihittää, paitsi tietysti siihen jokavuotiseen haju-kuulo-muistoon, jossa kahdenkymmenen vuoden takainen  sairaalan haju ja morfiinipumpun niistävä ääni sekoittuvat tähän tuoreempaan muistoon tippakoneen nakutuksesta ja ne kaikki toistavat vain yhtenä mantrana :”Syö-pä, syö-pä, syö-pä…”. Syöpä, tuo ihmisen omien solujen kapinajengi, joka kieltäytyy kuolemasta ja hankkii kuolemattomuuskoodin valkosoluja vastaan ja leviää, kunnes kuolee itsekin. Paljon olet monelta, minultakin vienyt, miettii Äiti. Niinkuin nyt tämän Isänpäivän, sen on syöpä kolhinut Äidiltä ikiajoiksi.

Mutta Isänpäivä tulee silti ja sitä juhlitaan ja Äiti on erityisen onnellinen juuri siitä ja juuri siksi, että hänen lapsensa saavat viettää Isänpäivää isänsä kanssa. Ja Äiti toivottaa hyvää Isänpäivää kaikille, erityisesti niille, joille myös se sana syystä tai toisesta kalskahtaa samaa onttoa kipua kuin Äidille.

”Vaik hommat menee näin/ tänne jäädä ei/ mennään eteenpäin” (Teinipojan uudesta biisistä)

(Alla olevassa kuvassa Äiti kävelee pikkutyttönä etelänlomalla isäpuolen kanssa hiekkadyyneillä kohti auringonvaloa)

3 kommenttia artikkeliin ”Eteenpäin: 40 postausta, 40 000 näyttökertaa”

  1. Mun mielestä sun blogin lukeminen on paljon miellyttävämpää ja helpompaa lukea kun ei ole liikaa sääntöjä ja raameja joiden sisällä pitäisi pysyä. Rehellinen ja avoin kerronta paras tapa vaikuttaa muihin ja siinä olet todella onnistunut! Onnittelut!
    Tsemppiä ja voimia nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.💕 Pitää vain muistaa se ettei heikkous ja sen näyttäminen ole huono asia ja kaikki tarvitsee joskus toisten ihmisten apua. Välillä tuntuu että meidän suomalaisten pitää oppia kantapään kautta ja sitä ei ole helppo myöntää itselleen eikä muille että tarvitsee ulkopuolisen apua.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s