Jalat kantaa

Joulu tulee ja joulu menee. Eletään kriisintäyteistä aikaa, joka vaikuttaa kaikkiin perheessä. Isosisko ei saa unta, Teinipoika on vihainen ja Pikkuveli surullinen. Isästä ja Äidistä puhumattakaan. Huomisesta ei kukaan tiedä ja tilanteet muuttuvat ja eskaloituvat ja kaikki elävät epävarmuudessa. Mitä nyt tapahtuu? Mihin se vaikuttaa? Koska tämä loppuu? 

”Mä en halua tätä paskaa! Otan mieluummin vaikka toisen syövän!” huutaa Teinipoika. Äidin sydän on murskana.

Yksivuotiskontrollipäivä hiipii päälle kuin varkain. Ai niin, se hirveä syöpäkin tässä vielä. He lähtevät TAYSiin kolmestaan, Isä, Äiti ja Teinipoika. Teinipoika on ihan rentona ja verikoekin sujuu vain pienellä puhinalla. Odotusaulassa Sairaalaklovnit määräävät Teinipojalle reseptillä villahousut yritettyään turhaan parsia Teinipojan muotihousuja kasaan.

Teinipoika menee magneettikuvauksen  ”putkeen” kuin vanha tekijä ja Isä ja Äiti lähtevät kahville sairaalan kanttiiniin.  Osastollekin olisi voinut mennä, mutta nyt ei mieli kestä katsoa sairautta niin läheltä. He istuvat kahvilassa ja Äiti kysyy, muistaako Isä kuinka he istuivat tässä samassa kahvilassa silloin kun Teinipoika oli ensimmäisessä leikkauksessa, siinä missä saatiin tietää, että patti oli syöpää. Kuinka he istuivat kahvilassa ja kuinka toisten iloinen rupattelu ja kaunis kesäkuun aamu oli kuin pilkkaa heidän mielialalleen ja lopulta heidän piti lähteä ulos kun se kaikki oli liikaa. ”Mä en muista siitä aamusta mitään ” sanoo Isä. ”Muistan vain Teinipojan ilmeen kun se tuotiin leikkauksesta ja sen tunteen kun näin, että keskuslaskimokanyyli on laitettu ja tajusin, että se tarkoittaa syöpää.” ”Toivottavasti sellaista päivää ei tule ikinä enää ” sanoo Äiti. ”Toivottavasti ei tällaistakaan” sanoo Isä viitaten päällä olevaan kriisiin. He istuvat pitkän tovin hiljaa ja Äiti miettii, että onpa merkillinen yhteyden hetki keskellä repivää kriisiä. Kuvat ovat puhtaat ja näin saavutetaan maaginen yhden vuoden merkkipaalu hoitojen loppumisesta. Kontrollivälikin harvenee neljään kuukauteen.

He lähtevät myös syöpälapsiperheiden virkistysviikonloppuun Turkuun, Brother Christmas oli maksanut kaikkien omavastuut ja piti vain hoitaa itsensä paikalle. Viikonloppu osoittautuu nimensä veroiseksi. Lapsille on järjestetty tarpeeksi omaa ohjelmaa ja vanhemmat saavat lenkkeillä, nukkua ja heille on tarjolla hierontaa, joogaa ja pelireissu keskustaan. Teinipoikakin viihtyy, hän käy katsomassa muiden nuorten kanssa Cheekin uuden elokuvan. Äiti tuntee ajoittain olonsa jopa ihan omaksi itsekseen.

Viikonloppuun oli järjestetty myös terapeutin luento: ”Elämä lapsen syöpähoitojen jälkeen”. Terapeutti avaa keskustelun ja sen jälkeen vanhempia ei saa hiljaiseksi millään. Erokriisi tuolla, parisuhdeongelmia täällä, mielenterveysongelmia, itsetuhoajatuksia. Jonkun mielestä jokaiselle parille pitäisi määrätä 10 kertaa pariterapiaa lapsen hoitojen jälkeen. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että vanhempien ja sisarusten jälkihoito on retuperällä ja sitä tulee itse vaatimalla vaatia. Terapeutti summaa keskustelun kertomalla, että hänen kokemuksensa mukaan useimmiten se ei ole lapsen syöpä mikä terapiassa nostetaan suurimmaksi syyksi mielenterveysongelmiin vaan se on jokin muu tai monet muut traumat, joita vanhempi on ennen lapsen sairastumista kokenut. Syöpä vain pysäyttää ja reväyttää kaikki vanhat asiat tai pinnan alla muhivat asiat tiskiin, eikä niitä enää pääse pakenemaan. Mikäli lapsen sairastuminen on vanhemman ensimmäinen trauma, sairastumista mielenterveysongelmiin ei välttämättä tule.

On helpottavaa kuulla, että muillakin on vaikeaa eikä kenenkään elämä ole enää entisensä lapsen sairauden jälkeen. On myös pysäyttävää tajuta, että Teinipojan syöpä tulee yhdistämään Isää ja Äitiä aina, vaikka mitä tapahtuisi. He tulevat aina olemaan vanhemmat, joiden lapsi sairastui syöpään ja he tulevat aina molemmat kantamaan mukanaan sen kokemuksen tuomaa kipua – ja yhteyttä.

Viikonlopun jälkeen kaikki ovat virkistyneitä ja pitkästä aikaa pystytään tekemään yhdessä asioita,  jotka ovat jääneet kriisin alle. Teinipojan ensimmäinen keikka tekee tuloaan, uudet biisit pitää saada valmiiksi ja monenlaista promootiota pitää puuhata. Fysioterapia lopetetaan, jalat ovat kuntoutuneet  tarpeeksi, vaikka eivät kokonaan. Oppimiseen ja muistiin taas haetaan neuropsykologista kuntoutusta. Teinipojalla on yhteishaku edessä ja monenlaisia valintoja pitää tehdä. 

Yhtenä päivänä viattomassa chat-keskustelussa selviää, että yhden samassa virkistysviikonlopussa olleen pikkutytön syöpä on saattanut uusia. Jos näin on, mitään ei ole enää tehtävissä. Uutinen vetää olon raskaaksi, tuntuu kuin joku olisi valuttanut sementtiä sydämeen. Juurihan he näkivät tytön juoksemassa toisten lasten kanssa!

Seuraavana aamuna tästä kaikesta tietämätön Teinipoika huokaisee: ”Mä näin kauheaa unta. Mun mahaan oli kasvanut kasvain ja sille ei voitu tehdä mitään. Mä vaan aloin sitten valmistautua kuolemaan.” Hetken vanha kauhu valtaa Äidin. Syöpä, tuo arvaamaton pirulainen, jolta kukaan ei ole koskaan täysin turvassa. Mutta juuri nyt asiat ovat hyvin ja tulevaisuudessa on monta hyvää asiaa Teinipoikaa odottamassa. Niitä kohti vain vaikka kipeillä jaloilla.

” Jalat kantaa, vaikka mua sattuu. Kipuun lopulta tottuu…” -Teinipojan biisistä-

Kuva:Pixabay

2 kommenttia artikkeliin ”Jalat kantaa”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s