Keväiden trilogia

Tämä kevät on ollut kummallinen, kuin katsoisi kolmea eri elokuvaa samaan aikaan. Kevään merkkien lisääntyessä Äidin ajatukset ovat jakaantuneet kuin halkaistu filminauha, joista jokainen toistaa omaa rainaansa kolmesta eri keväästä. Päällimmäisenä pyörii raina siitä keväästä ennen Teinipojan sairastumista, siis niistä tietämättömistä ja huolettomista päivistä, joita katsoessaan Äiti huutaa itselleen kuin elokuvan sankareita varoittaen ”Herää! Katastrofi edessä! Älä tuijota niitä omia juttuja – kohta rysähtää!” mutta elokuvan hahmo jatkaa touhujaan ja kiireitään, ei kuule Äidin huutoja – ja lopulta auto syöksyy jyrkänteeltä.

Samaan aikaan pyörii viime kevään filmi, se filmi, missä on vain yksi otos: Äiti kävelee. Se kevät oli yksi loputtoman pitkä kävelylenkki, joka päättyi syksyn masennusdiagnoosiin.

Sitten on tämä kevät, josta Äiti ei välillä tiedä onko tippunut jonkun toisen elämään, väärään elokuvaan. Kaikki tuntuu sekä oudolta, uudelta, ärsyttävän samalta ja täysin sopimattomalta yhtä aikaa.

Eikä Äiti tiedä mitä olisi sopivaa tuntea. Mitä nyt saisi tuntea? Mitä pitäisi tuntea? Voiko kukaan ylipäätään tunteilleen mitään, koskaan? Saako nyt taas tuntea kauhua, kun Teinipojan kontrolli lähestyy? Saako olla huolissaan? Saako olla surullinen siksi, että Teinipoika ylipäätään sairastui? Saako surra niitä toissa kesän muistoja, niitä loputtomia kauhun hetkiä? Kun lääkäri sanoi, että se on syöpää? Kun Teinipoika itki, kun Teinipoika kysyi kuoleeko? Kun kuultiin, että Teinipoika ei ehkä koskaan saa lapsia ja se piti kertoa Teinipojalle? Saako niitä vielä itkeä?

Joinakin päivinä Äiti elää niitä hetkiä uudelleen kuin eilistä. Osa muistoista tulee kuin aikakapseloituna: tippakoneen nakutus, sairaalan haju, tv:ssä pyörivä leffa, sängyssä makaava Teinipoika ja Äidin kurkussa oleva pala – kaikki kuin eilen.

Joinakin päivinä Äiti yrittää tihrustaa tulevaisuuteen, mutta tuntuu kuin pitäisi lähteä vetten päälle kävelemään. Sen, joka siihen jalkansa laittaa, täytyy olla hullu – tai sitten ihmeidentekijä – eikä Äiti ole kumpaakaan, ainakaan tarpeeksi.

Teinipoikakin taikinoi tunteidensa kanssa. Yhdellä automatkalla taas jutellaan. Teini-ikä, se on kyllä raastava tunteiden temmellyskenttä. ”Jos mä puhun jotain tunteista niin kaverit heti nauraa, et mikä pehmo susta on tullu. En mä osaa niin tunteista puhua – mutta mä osaan kirjoittaa niistä” Äiti tietää hyvin mistä Teinipoika puhuu. Missä Teinipoika olisi ilman kirjoittamista? Mitä Äiti olisi ilman kirjoittamista?

Kirjoittamisen voiman ja kauneuden Äiti ymmärtää myös puhuessaan ongelmista kärsivän mamupojan kanssa. Kuin sivulauseessa selviää, että poika on vaihtanut tuhoisat reagointitavat kirjoittamiseen. Kulttuurierot ja kielimuuri yhdessä traumaattisten kokemusten kanssa ovat pystyttäneet läpipääsemättömän muurin pojan ongelmien ja saatavilla olevan avun väliin. Mutta paperi on täysin neutraalina vastaanottajana on aina sinun kansaasi ja ylittää kaikki muurit. Paperi ei kysele, ei jankuta. Se ymmärtää, vaikka et puhuisi täydellisesti suomea. Se ymmärtää sinua kaikilla kielillä, kaikkialla maailmassa ja ymmärtää aina oikein. Eikä kirjoittaminen ole vain ”tahroja paperilla”, vaan tunteen ja kokemuksen siirtoa, sen jakamista. Paperille voi vangita tuhoisat tunteet, paperilla voi vihata, rakastaa ja vaikka tappaa ja kuolla. Ja paperin voi rytätä ryttyyn. Polttaa. Ja ottaa sitten taas uuden – Tabula Rasa.

”Kuka kirjoitti mun tarinan?” kysyy Teinipoika biisissään ja samaa miettii Äiti. Paljonko hänellä on lopuksi osaa tai arpaa tähän käsikirjoitukseen? Pitäisikö yrittää hypätä ohjaajan tuolille vai katsoa vain mihin elokuvan juoni vie? Onko kummallakaan päätöksellä lopputuloksen kannalta lopulta mitään merkitystä?

”On niin helppoo olla onnellinen, tyytyy vaan siihen mitä on” – Olavi Uusivirta: On niin helppoo olla onnellinen

Minä, oma vankini, sanon näin: elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu, eikä hyväily, jonka saamme harvoin, elämä ei ole päätös lähteä eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät. Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu, elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme, tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan. Elämä on halveksua itseään ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko ja ilmassa lentävät kultaiset linnut ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi. Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua…Elämä on olla muukalainen itselleen ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee. Elämä on laiminlyödä oma onnensa ja työntää luotansa ainoa hetki, elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.”- Edith Södergran-

Kuva: Pixabay

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s