Mihin syöpä päättyy?

Äiti bongaa netistä Sylvan tarjoaman ”Lasten syöpähoitojen päättyminen”-kurssin ja ilmoittautuu. Toki viikonloppu kylpylässäkin kuulostaa mukavalta, mutta oikeastaan Äiti miettii saisiko sieltä jotain ”kättä pidempää” nykyiseen kummalliseen vaiheeseen. Syöpähoitojen päättymisen kaksivuotispäivä häämöttää edessä parin kuukauden päästä, mutta vaikka syöpähoidot ovat ohi, eivät sen jälkivaikutukset ole vieläkään ohi. Loppuisivatkohan ne tällä kurssilla, miettii Äiti sarkastisesti.

Perhe suhtautuu lähtöön vähän ristiriitaisesti. Kyllä, viikonloppu kylpylässä kiinnostaa, mutta Isä on ”kurkkua myöten täynnä syöpää, eikö sen jo voisi unohtaa”, Teinipoika ei halua osallistua mihinkään ryhmään eikä varsinkaan tutustua kehenkään uuteen ihmiseen ja Pikkuveli – no Pikkuveli lähtee mukaan kuten aina. Isosisko taas on maailman toisella puolella. Sovitaan, että kenenkään ei ole pakko osallistua mihinkään ryhmään eikä toimintaan, mutta saa jos haluaa.

Rokua on kaunis ja majoitus on mahtava ja ruoka hyvää. Ensimmäisenä iltana Teinipoika kuitenkin saa ahdistuskohtauksen ja haluaisi vain kotiin ja kärsii sen jälkeen enemmän tai vähemmän päänsärystä ja väsymyksestä koko viikonlopun. Käydään kuitenkin kylpylässä, syödään hyvin ja Äiti lenkkeilee Pikkuveljen kanssa kivoissa maastoissa. Joka välissä myös saunotaan oman ”sviitin” saunassa ja Äiti ostaa kaikille hotellin myymälästä kasvonaamiot, jotka lätkäistään naamaan saunan jälkeen ja lähetetään tietenkin kuva Isosiskolle sinne maailman toiselle puolelle.

Äiti osallistuu vanhempien ryhmiin ja tajuaa heti, että suurimmalla osalla hoidot ovat vasta päättymässä. Onneksi ryhmässä on toinenkin, jolla hoidoista alkaa olla vuosia. Tulee kuitenkin väistämättä tunne, että pitäisikö vain olla hiljaa? Onko reilua kertoa vanhemmille, joilla hoitojen loppumisen maaliviiva häämöttää silmissä, että ehei, tuo on kuule vasta välietappi! Että tämä ei todellakaan lopu tähän! Olisiko parempi olla hiljaa? Vai onko Äiti vain erikoistapaus, supertraumatisoitunut vai kenties kiinni syöpäidentiteetissään? Ehkä Äiti vain ei osaa päästää irti? Ehkä muut vain liukuvat takaisin vanhaan tai johonkin hehkeään uuteen vailla ongelmia? Äiti painii ajatustensa kanssa, mutta miettii sitten, että jos hänen tarinansa auttaa yhtäkin ymmärtämään miksi tuntee niinkuin tuntee ja hakemaan häpeämättä apua ajoissa, on Äidin tarinalla merkitystä.

Syöpähoitojen päättymisen kurssi tuo jo nimenä mieleen sen, että jotain pitäisi päättyä. Mikä päättyy ja minkä pitäisi päättyä, ovat hyviä kysymyksiä. Äiti kysyykin kurssilla, että milloin tämän pitäisi päättyä? Milloin tästä pitäisi lakata puhumasta? Milloin tästä on valmis? Milloin tulee syöpälapsen äidin viimeinen käyttöpäivä ja Äiti palautuu takaisin vain Äidiksi? Käykö niinkuin Tuhkimossa, että kello kilahtaa kaksitoista ja äkkiä Äiti muuttuukin toiseksi? Tuleeko Äidille silloin muistinmenetys ja syöpä pyyhitään pois heidän historiastaan? Kuinka kauan on liian kauan muistella syöpää? Muisteleeko Äiti syöpää, rypeekö siinä, roikkuuko kiinni jossain identiteetissä? Miksi Äidin pitäisi unohtaa?

Kysymysten edessä ryhmää vetävä terapeutti kysyy :” Ketä haittaa se, että puhut siitä?” johon ryhmä vastaa heti : ”Muita. Niille tulee paha mieli.” Niin, Äidille itselleen ei tule puhumisesta pahempi mieli. Puhuminen voi tuoda pintaan tunteita, mutta ne eivät tule puhumisesta vaan ne ovat jo siellä, halusi tai ei. Äiti miettii myös ääneen, että miksi hän saisi puhua jostain hienosta, vaikka lottovoitosta, mutta ei jostain surullisesta kuten syövästä. Jos joku ulkoisesti positiivinen asia muuttaa elämää rajusti, miksi siitä saa puhua, luennoidakin, mutta jos elämää muuttaa sinänsä negatiivinen asia, siitä ei saisi puhua? Tai korkeintaan siihen saisi koristella kultareunan parilla epämääräisellä aforismilla, tukkia sen pariin kaunista maisemaa kuvaavaan memeen ja naamioida asian kauniiksi? Miksi se pitäisi naamioida, minimoida ja mitätöidä? Voiko puhua yhtäaikaa siitä kuinka kauhea lapsen syöpä on ja kuinka isoja asioita se on muuttanut, mitätöimättä kummankaan kokemuksen syvyyttä? Että syöpä on muuttanut elämää, tuonut muutoksen myötä hyviäkin asiota, mutta silti syöpä on perseestä? Eikä kukaan – ei kukaan meistä! – tilannut sitä.

Puhutaan myös parisuhteesta ja lapsen sairauden vaikutuksesta siihen. Miksi syöpä tuo ongelmia parisuhteeseen, miksi syöpälasten vanhemmat eroavat vaikka ja varsinkin jos lapsi paranee? Luulisi, että ne olisi kiitollisia ja ikionnellisia kun lapsi on vielä elossa!

”– Monet ovat esimerkiksi ihmetelleet sitä, miksi niin monet avioparit eroavat, kun heidän lapsensa sairastuu. Ja aika usein vielä niin, että lapsi on parantunut ja tilanne on ohi. Mielestäni se on ihan hirvittävän loogista, koska eivät lapsen sairaudet niitä pareja erota, vaan se, että he ovat huomanneet, että me olemme täällä rajallisen ajan, Henry kuvailee… – Jos asiat ovat huonosti, ei kannata tuhlata arvokasta, rajallista aikaa väärien ihmisten kanssa. Siinä tulee aikuiselle sellainen herääminen. Me kuitenkin elämme tätä arkea, ja jos esimerkiksi ei tule sairautta tai muuta katastrofia, emme ajattele sitä, että tämä päättyy. Että koska se päättyy. Näin se vain menee.” (Artikkeli Henryn Laina-tyttärestä MTV.fi-sivustolla)

Miksi ne vanhemmat alkavat sitten voida niin huonosti vasta sitten kun se lapsi on parantunut? Miksi ne ei ole kiitollisia ja palaa innolla kaikkeen vanhaan?

”-Vuoden jälkeen hoitojen päättymisestä aloin olla jotenkin tolpillani ja eksyin sattumalta tai kohtalon ohjaamana yinjoogakurssille. Viiden minuutin rauhallisissa venytyksissä aloin tiedostaa, kuinka kireä ja jännittynyt kehoni oli, puolustusasemissa valmiina uuteen taisteluun… Ymmärsin kehoni padonneen kaikki ne tunteet, joita en sairauden aikana ollut voinut tuntea. En voinut antaa pelolle valtaa, kun poikani taisteli hengestään. Mieli ei antanut silloin mahdollisuutta ajatella, että lapseni voi kuolla. Sen tunteen aika oli vasta yli vuoden päästä hoidoista.” (Anna Suomi: Taideterapialla eheäksi)

Terapeutti sanoo kurssilla hienosti, että ”maratonista tulee se jälkihiki.” Kuinka uupunut sen jälkeen on ja millaisiin ratkaisuihin se johtaa, on monenlaisten asioiden summa. Mutta jälkihiki, se tulee varmasti.

Miksi sitten pitäisi edes palata takaisin vanhaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Jos oma tai lapsen vakava sairaus ei pysäytä miettimään omaa elämää, parisuhdetta, suhdetta työhön, omia arvoja ja loppuelämää – mikä sitten enää pysäyttää?

Pitäisikö Äidin nyt mitätöidä tämä kokemus myös Teinipojalta? Sanoa vain, että älä nyt tuollaisia mieti ja tottakai teini-iässä tuntuu tuolta? Jättää yksin pimeään luulemaan, että on ainoa, jota elämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus vaivaa?

Ehkä maailman suurin masennusta aiheuttava harha onkin se luulo, että kenelläkään muulla ei ole vaikeata. Ja toiseksi suurin on se, että on olemassa joku standardisoitu ”normaali”. Ja kolmas – vai olisiko tämä oikeastaan ensimmäinen? – on se, että kaikesta ”pahasta” pitäisi ”toipua” niin kuin sitä koskaan ei olisi tapahtunutkaan.

trauma

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s