Kuolleet eivät puhu

He seisovat helsinkiläisen vuokrayksiön ovella. Äiti, Isä ja Isän sisko. Huoltomies avaa oven ja astuu sitten hienotunteisesti syrjään. Oven edessä on pino ilmaislehtiä ja laskukirjekuoria parilta viime viikolta. He astuvat sen yli pienen yksiön kapeaan eteiseen. Haju ei ole niin paha, huomaa Äiti miettivänsä. Olivatkohan poliisit jättäneet ikkunan auki? Mutta ei, pieni yksiö on siinä jamassa mihin se oli jäänyt poliisin ja hautaustoimiston väen jäljiltä kun Isän isä eli Helsingin pappa löydettiin sieltä menehtyneenä paria viikkoa aiemmin.

He katselevat ympärilleen olohuoneen ja keittiön yhdistelmässä, jonka syvennyksessä on sänky. Juomalasi on sirpaleina lattialla tiskikaapin edessä. Voileipätarpeet ovat tiskipöydällä ja puoliksi syöty reikäleipä paperipussissaan pöydällä. Tiskialtaassa on muki ja lautanen ja mukissa on vaalea reunus. Jääkaapissa on vain mustikkakeittoa ja rullakinkku, josta on syöty muutama siivu.

Sängyn edessä lattialla maton päällä on rytyssä petauspatja ja tyyny, peitto on heitetty sivuun. Myöhemmin selviää, että poliisit ovat heittäneet peiton sivuun. Helsingin pappa nukkui kuumina öinä lattialla ja usein myös koska sänky oli liian pehmeä selälle. Ilmeisesti viimeinen yö oli ollut tukala. Kaikki vaatteet oli riisuttu pois, villasukat löytyvät jalkopäästä, jaloista pois potkittuna.

He avaavat parvekkeen oven, vetävät kumihanskat käteen, avaavat jätesäkit ja alkavat survoa vuodevaatteita jätesäkkiin yrittäen olla hengittämättä sisään päin. Patjan alla ollut matto rullataan ja kannetaan roskikseen. Sen jälkeen kaappi kaapilta asunto käydään läpi ja pakataan laatikoihin.

Asunto on aika pieni ja kaapit ovat yllättävän tyhjät. Kaikki vuosikymmenen asumisen aikana kertyvä turha sälä loistaa poissaolollaan. Liian pieniä vaatteitakin on yllättävän vähän. Kirjoja taas yllättävän paljon, ja siistien kirjarivien päällä on Raamattu. Tietokoneen vieressä pöydällä on lehdestä repäisty juttu Jeesuksesta.

Puhelinkin löytyy. Se mihin he soittelivat pitkin päivää ja kun pappa ei vastannut eikä soittanut takaisin, päädyttiin iltamyöhään soittamaan hälytyskeskukseen. Isä ja Äiti olivat silloin Espanjassa ja tuskailivat avuttomuuttaan. Edes Suomen hätänumeroon ei voi Espanjasta soittaa. He painostavat Isän siskon soittamaan,sanovat ettei voida hukata aikaa aamuun asti, jos pappa on saanut jonkun sairaskohtauksen. Sisko soittaa lopulta, saa perinteisen vähättelyn niskaansa ja kommentin ”Me katotaan mitä tehdään”. Mutta yöllä poliisi soittaa: pappa on löytynyt kuolleena asunnostaan.

Aamulla selviää, että he eivät olleet myöhässä tunteja, vaan päiviä. ”Pitkälle edenneitä muutoksia” sanoo poliisi Äidin kyselyyn. Alkaa vimmattu selvittely ja byrokratian ratas on raskas ja hidas: vuokra-asuntoa ei voi irtisanoa ennenkuin on virkatodistus, jolla kuolinpesän osakkuus voidaan todistaa ja sitä ei voi saada ennenkuin on kuolinpäivä rekisterissä, jonka taas saa kun ruumiinavaus on tehty. Tämä vie toista viikkoa, samoin jokaisen virkatodistuksen saaminen. Lopulta kuitenkin ollaan tässä, helsinkiläisessä vuokrayksiössä, jossa pappa vietti viimeiset reilun 10 vuotta.

Heille selviää nopeasti, että pappa on tyhjentänyt itse asuntoaan. Häkkivarasto on tyhjä. Laatikoista ei löydy tiliotteita, Kelan lappuja, laskuja, esitteitä, ei mitään turhaa. Kahta viikkoa ennen kuolemaansa hän on antanut Isälle kalastusvälineitä ja uudet lenkkarit. Eteisessä odottaa vielä yksi virveli, jolla pappa oli toivonut pääsevänsä vielä kalaan – vaikka pystyi liikkumaan vain rollaattorilla.

Pappan elämä oli viime vuodet rajoittunut kerrostalon pihapiiriin ja kauemmas ihmissuhteita hoidettiin puhelimella ja tietokoneella. Tietokone on kirjahyllyn tasolla, sen vieressä on tärkeät numerot ja osoitteet. Syntymäpäivät on kirjoitettu teipinpaloihin hyllylevyjen reunoihin. Tietokoneen ympäristö ja vapaa seinätila on vuorattu lasten ja lastenlasten kuvilla. Äiti ei muistanut edes lähettäneensä niitä kaikkia kuvia Teinipojasta, Isosiskosta ja Pikkuveljestä, mutta siellä ne hymyilevät Äidille seinältä, hartaasti teipattuna symmetriseen järjestykseen, pölyhuiskalla säännöllisesti putsattuna. Siellä on Äidin ja Isän hääkuvakin, siloposkiset, kauniit nuoret siinä hymyilevät kameralle kun olivat vastanneet ”tahdon” tietämättä yhtään mitä tuli tahtoneeksi. Siellä on Isän siskon lasten kuvat myös – ja hänen hääkuvansa, joista kumppani on eron jälkeen leikattu päästä poikki.

Kelalappujen sijaan laatikoista löytyy lisää muistoja: kutsu Isosiskon 1-vuotissyntymäpäiville. Joulukortti Irlannista – Isosiskon kansainvälisen koulun varainkeruukortti. Isänpäiväkortti vuosikymmenten takaa, jossa Isä, Isän sisko ja heidän edesmennyt veljensä sanovat isän osaavan korjata mitä vaan.

”Oliko hän kenties insinööri?” kysyy taloyhtiön kerhotoimikunnan johtaja Äidin soittaessa numero numerolta papan puhelinta läpi. ”Koska hän tiesi niin monista teknisistä asioista”. Ei pappa ollut insinööri, oli vain itse oppinut ja teknisesti taitava, sai kunniakirjankin vanhasta Neuvostoliitosta jostain rakennusprojektista. Teki kovasti töitä, toi rahat kotiin. Osasi korjata kaikkea – paitsi ihmissuhteita. Pystyi kertomaan sähköstä, moottoreista, lujuuslaskelmista – muttei tunteistaan. Omasi paljon mielipiteitä ja kertoi ne suoraan, puhui, käski, muttei koskaan osannut pyytää apua. Vaikeat tilanteet ratkaistiin katkaisemalla välit. Hetkeksi, vuosiksi, lopullisesti.

”Sydämellinen. Auttoi aina muita. Ihana.” Sanovat talotoimikunnan mummot ja purskahtelevat itkuun. ”Kävimme yhdessä siirtolapuutarhassa… Lenkillä… Kuntosalilla…Kunnes hänen kuntonsa meni huonoksi. Rakastettu ihminen täällä”, he kertovat ja haluavat järjestää muistokahvituksen papalle. ”Montakos lasta hänellä olikaan? Ja ketkä asuivat siellä Turussa? Ai kaksi poikaa, ai jaa…Ei, ei hän päästänyt ketään asuntoonsa. Ai verenpainettakin, hän puhui vain astmasta. Joo hän kertoi ruususta, mutta sydämen vajaatoiminnasta ei sanonut mitään.”

Asunnossa on CD:llä suomi-iskelmää ja isojen poikien lauluja, mutta cd-soitinta ei ole käytetty ikuisuuksiin. Sen sijaan läppärin YouTube-historiasta löytyy kalastusvideoita, metallinetsintävideoita – ja kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja Leonard Cohenin Hallelujah Andre Rieun versiona.

Puhelinsoitot puhelimen numeroihin luovat kuvaa viimeisistä kuukausista. Pappa lopetti totoamisen, jota harrasti vuosikymmeniä. Ei kuulemma jaksanut enää keskittyä. Seuraavaksi jäi talotoimikunnassa toimiminen. Sairaus oli vienyt voimat. Näistä ei kerrottu läheisille. Eikä siitäkään, että puolta vuotta ennen kuolemaa katkesivat välit pitkäaikaiseen naisystävään. Yhden puhelun jälkeen, noin vain. Pappa ei koskaan soittanut takaisin.

Viimeisenä päivänään pappa menee rollaattorillaan lähikauppaan. Ostaa kinkkua, lämpimän ruuan tiskistä, mustikkakeittoa, Lottoa ja Eurojackpottia viiden porukan. Puheluiden perusteella porukkaan ei kuulu kukaan. Kenelle pappa oli ajattellut jakaa osuudet, jos olisi voittanut? Sitten pappa menee maksuautomaatille, maksaa vuokran kolme päivää etuajassa ja kaikki muut siihen mennessä tulleet marraskuulle kuuluvat laskut. Eletään puolta päivää.

Puoli viideltä yksi mummokaveri soittaa, papan puhelin hälyttää, hälyttää, kunnes mummokaveri jo huolestuu. Lopulta pappa kuitenkin vastaa, mutta on erittäin hengästynyt. He käyvät lyhyen puhelun. Isän sisko soittaa vielä kuudelta, he puhuvat muutaman minuutin. Pappa kertoo menevänsä pian nukkumaan. Läppärille jää viimeiseksi biisiksi Andre Rieun versio Elvis Presleyn Can’t Help Falling in Love with You.

Mitä sitten tapahtuu, jää paljolti arvailun varaan. Tiskipöydällä on soodapurkki, se selittää mukin valkoisen ringin. Närästystä? Papalla oli kuuma, marraskuussa? Sydänoireita? Oli janottanut, mutta muki tippui kädestä. Ehkä hän ajatteli siivota sen aamulla. Lopullinen kuolinsyyraportti tulee vasta kuukausien päästä, mutta sydän oli ollut huomattavan laajentunut, sanoi lääkärin raporttia lukeva poliisi.

Paljon muutakin jää arvailun varaan – eikä sitä enää voi kysyä. Mitä pappa ajatteli, mitä tunsi syvällä sisimmässään? Mitä hän oli halunnut tietää Jeesuksesta? Miksi hän oli kuunnellut kymmeniä kertoja Hallelujah-biisiä? Miksi hän ei pyytänyt apua, jos olo oli huono? Lapset ja lapsenlapset olivat olleet tärkeitä – mutta miten hän sitten pystyi vuosia olemaan erossa taas yhden poikansa kanssa sattuneen välirikon jälkeen? Ja ne kaikki lopullisesti katkaistut ihmissuhteet – niiden ikävä tuli ilmi säilytetyistä valokuvista. Miksi hän ei yrittänyt tehdä sovintoa? Miten samaan ihmiseen mahtuu välit kylmästi läheisiin katkaiseva ja taloyhtiössä rakastettu, avulias ihminen?

”En mä tule hautajaisiin, kun ei sekään tullut veljensä hautajaisiin” sanoo papan sisko. He eivät ole tavanneet ehkä 20 vuoteen. Eikä sisko aio tehdä poikkeusta nytkään. Vaan koskettaako tämä kosto enää pappaa?

Useat ovat myös sitä mieltä, että pappa ei piitannut kirkosta mitään. Mutta ei pappa ollut siitä eronnutkaan, vaikka vero eläkeläisen kukkarossa tuntuikin ja niin varataan kappeli ja pappi, joka on innoissaan saadessaan soittaa Elvis Presleytä ja Leonard Cohenia hautajaisissa, viululla, niinkuin Andre Rieu.

”Vanhuus ei tule yksin. Se voi tulla ihan pirun yksin” postaa Äiti someen. Vuosikymmenten valinnat kumuloituvat vanhuuteen, niin terveydessä, rahassa kuin ihmissuhteissa. Toiset ihmiset suojelevat sydäntään vihalla ja tyhjyys on sitten se, mitä heille jää, kun vihan kohde on poistunut vaikutuspiirin ulottumattomiin. Rakkaudesta jää jäljelle rakkauden äärimmäisin muoto, ikävä, vihasta taas tyhjyys ja katkeruus. Aina voi odottaa toisen ottavan ensimmäisen askeleen – kunnes on liian myöhäistä. On toki oikeus olla vihainen, jos on kohdeltu väärin. Mutta milloin se oikeus muuttuu itseään tuhoavaksi voimaksi? Mitä se oikeus jättää perinnöksi? Tyhjyyttä, ehkä surua siitä, mitä olisi voinut olla, mutta joka koskaan ei saanut mahdollisuutta? Ehkä syyllisyyttä, jos itse on se, joka ei antanut uutta mahdollisuutta. Millaista sen kanssa on elää lopun elämää?

Elämä on lopullinen ratkaisu ja ihminen on itsensä vanki. Onnellinen on se, joka pystyy katkaisemaan vihan kahleet ja vapauttamaan ennen kaikkea itsensä. Autuas taas on se, joka rakkaudella pystyy sammuttamaan katkeruuden liekit ja kasvattamaan tuhkasta uutta.

Lepää rauhassa, pappa.